”Miten sä voit olla uskovainen, kun sä oot niin järkevä? Kun… eikö kristinusko ole ristiriidassa järjen kanssa?” 

Muistan tilanteen yhä, vaikka siitä on jo vuosia. Olin ollut jo kuukausia matematiikan ja luonnontieteiden lehtorin sijaisena eräässä yläkoulussa. Lukuvuoden lopulla kahdeksasluokkalainen viittasi kesken avaruuden ilmiöitä käsittelevän lauseeni ja esitti yllä olevan kysymyksen. 

Tämä kaveri oli hulivili, jota sai jatkuvasti hätistää kuuntelemaan, keskittymään tai työskentelemään ohjeiden mukaisesti. Tulokset kemiassa ja fysiikassa olivat heikon kuutosen luokkaa, koska pelleily kiinnosti häntä enemmän kuin opiskelu. Olin muodostanut mielikuvan, ettei poika seurannut minua käytännössä lainkaan. 

Erehdyin. Hän olikin kuunnellut kauan ja tarkkaan. 

Vaikka en kertaakaan ollut nostanut asiaa esiin oppitunneilla, pitämistäni päivänavauksista hän oli päätellyt, että minulla oli selkeä ja vahva kristillinen vakaumus. Toisaalta hän oli kuullut minun toistuvasti painottavan fyysikkona ja kemistinä, että väitteen esittäjällä on aina velvoite esittää sille perusteet. Matemaatikkona olin haastanut oppilaita pyrkimään johdonmukaiseen ja loogiseen ajatteluun. 

Hänen mielessään nämä kaksi maailmaa eivät sopineet yhteen. Outo opettaja oli kaihertanut poikaa niin kauan, että lopulta hän avasi suunsa. Aloitin vastaukseni kehumalla: ”Tuo on todella hyvä kysymys. Miksi ajattelet, että ne ovat keskenään ristiriidassa?” Keskustelun lopun olen valitettavasti unohtanut.  

Totuus on, että klassinen kristillinen todellisuuskäsitys ei ole ristiriidassa sen enempää järjen kuin tieteenkään kanssa. Päinvastoin; juuri kristinusko synnytti sekä kokeellisen luonnontieteen että runsaan määrän korkealaatuista filosofiaa. Ristiriitamyytti on valistusajan tarina, joka elää sitkeästi ateistien parissa. (Hyvää tarkoittavat kristityt voivat kyllä valitettavasti ruokkia tätä virheellistä näkemystä omalla tiedevastaisuudellaan.) 

Minusta tuli aikoinaan kristitty siksi, että vakuutuin Jumalan olemassaolosta toisten nuorten elävän esimerkin perusteella. Mutta olen edelleen kristitty siksi, että neljännesvuosisadan kestäneen tutkimisen jälkeen kristinuskon Jumala on yhä paras selitys sille, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. 

Kristillisen todellisuuskäsityksen valossa esimerkiksi kysymykset maailmankaikkeuden olemassaolosta ja hienosäädöstä, ajattelun luotettavuudesta, todellisen oikean ja väärän olemassaolosta ja Jeesuksen kohtalosta kuoleman jälkeen saavat parhaan vastauksen. Maailmankatsomus on kuin kartta: mitä paremmin se vastaa ympäröivää maailmaa, sitä luotettavampi se on. 

 Kristittyinä opettajina olemme kahtalaisessa asemassa. Toisaalta toimimme sanoittakin elävinä esimerkkeinä siitä, miten kartan omistaja elää – kuinka Jeesusta arjessa seurataan. Toisaalta suoritamme tärkeää yhteiskunnallista vastuutehtävää: luomme perustaa lasten ja nuorten yleissivistykselle1 ja tuemme heidän kasvuaan ihmisyyteen. 

Mutta kuinka paljon opettajan sopii vastata oppilaiden kysymyksiin uskosta? Missä määrin omaa vakaumustaan voi tuoda esiin ja puolustaa, vaikka toimii työnantajan edustajana, auktoriteettiasemassa oppilaisiin nähden ja velvollisena kohtelemaan heitä tasa-arvoisesti? 

Näihin kysymyksiin minulla ei ole valmiita vastauksia, mutta taktisuutta, tolkkua ja tilannetajua tarvitaan. Elämme aikaa, jossa oikeuteen elää vakaumuksensa mukaan julkisuudessa etsitään nyt linjauksia aivan raastupia myöten. En ole ehdoin tahdoin lähtenyt kokeilemaan, kuinka pitkälle siimaa kannattaa kiristää, mutten myöskään piilottele perusteltuja käsityksiäni.   

Joitakin valmiita suuntaviivoja on olemassa. Opetuksen järjestäjiä sitova Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet korostaa velvoitetta tukea ”oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuulliseen yhteiskunnan jäsenyyteen…” Velvoite nousee valtioneuvoston asetuksen (422/2012) 2§:stä ja edellyttää mm. ”aatteellisten, maailmankatsomuksellisten ja uskonnollisten, kuten kristillisten, perinteiden sekä länsimaisen humanismin perinteen tuntemista ja ymmärtämistä.” 

Saman asetuksen 3 § toteaa, että ”opetuksen keskeisenä tavoitteena on luoda perusta oppilaan laajan yleissivistyksen muodostumiselle sekä maailmankuvan avartumiselle.” OPS-perusteet muistuttaa myös, että perusopetus ”tukee oppilaan kasvua ihmisyyteen, jota kuvaa pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan.” 

Laaja-alaisen osaamisen tavoite L1 sisältää mm. seuraavat virkkeet: ”Oppilaita ohjataan pohtimaan asioita eri näkökulmista, hakemaan uutta tietoa ja siltä pohjalta tarkastelemaan ajattelutapojaan. Heidän kysymyksilleen annetaan tilaa ja heitä innostetaan etsimään vastauksia, kuuntelemaan toisten näkemyksiä…”

”Opetettavan tiedon tulee perustua tieteelliseen tietoon.”

Näiden tavoitteiden valossa on vaikea nähdä, kuinka vakaumukseen liittyvistä kysymyksistä keskustelevaa kristittyä opettajaa voitaisiin pätevästi syyttää virkavelvollisuuden rikkomisesta, opetussuunnitelmasta poikkeamisesta, uskonnon tuputtamisesta tai epätieteellisyydestä, kunhan tämä vain toimii viisaasti ja valitsee keinonsa tarkkaan. 

Ensinnäkin on selvää, että ymmärrys kristinuskosta ja sen historiallisista vaikutuksista ovat ohentuneet. Esim. ihmisoikeuksien luullaan vain riippuvan ilmassa tai perustuvan keskinäiseen sopimukseen. Kun oppilaat siis kiistelevät jostakin ajankohtaisesta ”ihmisoikeudesta”, eikö opettaja saisi auttaa heitä ymmärtämään niiden historiaa? Ihmisoikeuksia ei tunnettu yhdessäkään antiikin kulttuurissa, koska ne edellyttivät ajatusta jokaisen ihmisen luovuttamattomasta arvosta Jumalan kuvaksi luotuna olentona. 

Toiseksi oppimäärä kattaa neutraalin tiedon lisäksi muutakin. Esimerkiksi terveystietoon kuuluu yksipuolisesti arvolatautunutta sisältöä, jonka kaikkien odotetaan hyväksyvän lähes olemattomin perustein. Kun seksuaalisuus irrotetaan ihmiskehosta ja ihmisluonnosta, sukupuolia onkin monia ja seksiä voi “harrastaa”, kunhan huolehtii ehkäisystä. Tämä positio ei ole neutraali eikä se mitenkään ilmiselvästi edusta ”totuutta, hyvyyttä ja kauneutta”. Biologiassa alkuperäkysymykset sivuutetaan usein ympäripyöreillä arvauksilla, koska tiedeyhteisöllä ei ole aavistustakaan, kuinka eloton aine saadaan eläväksi ja täyteen informaatiota. Jos opetuksen tulee perustua tieteelliseen tietoon, eikö opettaja saisi laajentaa oppilaiden perspektiiviä ohjaamalla heitä kyseenalaistamaan oletuksia ja pohtimaan asioita useammasta näkökulmasta? 

Kolmanneksi neuvon aina turvautumaan sokraattisiin kysymyksiin. Heittelen itse myös syöttejä fysiikan ja kemian tunneilla ja katson, tarttuuko joku niihin keskustelumielessä. Kumpikin keino ”antaa tilaa oppilaiden omille kysymyksille” mitään tuputtamatta ja ”innostaa heitä etsimään vastauksia” oivaltamalla, että se, minkä kaikki luulevat olevan ilmiselvää, ei ehkä pidäkään paikkaansa. 

Saman oivalluksen teki myös vanha oppilaani kohdatessaan järkevän uskovaisen. Avarretaan oppilaidemme maailmankuvaa jakeen Matt 10:16 hengessä. 

Kirjoittaja on matematiikan ja kemian lehtori sekä apologian maisteriopiskelija.