Uskonnonvapauslaki astui voimaan 1923, ja samana vuonna kansakoululaki määritteli kouluissa annettavan uskonnonopetuksen käytännöksi oppilaiden enemmistön uskonnon opetuksen. Tämä on yhä perusperiaate kouluissamme. Suurin osa oppilaista opiskelee evankelis-luterilaista uskontoa, mutta mikäli ryhmään löytyy vähintään kolme, opetuksen järjestäjä on velvollinen järjestämään myös vähemmistöuskonnon tai elämänkatsomustiedon opetusta.

Uskonnonopetuksesta keskusteltiin ja siihen tehtiin muutoksia läpi 1900-luvun. Yksi suurista muutoksista oli elämänkatsomustiedon perustaminen uskonnottomia oppilaita varten vuonna 1985. Vuonna 2003 uusi uskonnonvapauslaki toi keskusteluun ajatuksen positiivisesta ja negatiivisesta uskonnonvapaudesta. Seuraavana vuonna voimaan tulleet perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmat määrittelivät uskonnonopetuksen tunnustuksettomaksi oman uskonnon opetukseksi. 2000-luvulla keskustelun ytimeen on noussut ajatus yhteisestä katsomusaineesta.

Pietari Hannikainen toimii uskonnonpedagogiikan yliopiston lehtorina Helsingin yliopistossa. Opiskelijat pohtivat Hannikaisen mukaan paljon sitä, palveleeko nykyinen malli enää yhteiskuntaa, jossa elämme. Tulevat opettajat ovat huolissaan siitä, kuinka erilaiset ihmiset oppisivat ymmärtämään toisiaan ja elämään keskenään. Nykyistä uskonnonopetuksen mallia moni nuori opiskelija pitää vanhentuneena, jopa syrjivänä ja eriarvoistavana. Hannikainen kertoo käyvänsä kursseillaan läpi sekä nykyisen mallin hyviä puolia että eri vaihtoehtojen mahdollisuuksia ja haasteita. Hän pyrkii avaamaan opiskelijoille katsomusaineopetuksen monimutkaista kokonaiskuvaa ja korostaa, ettei kaikki muutu paremmaksi vain vaihtamalla opetuksen mallia.

Itä-Suomen yliopiston uskonnonpedagogiikan professori Martin Ubanin mukaan ylipäänsä kysymyksenasettelu on väärä, jos lähdemme pohtimaan uskonnonopetusta vain malliperustaisesti. Ubanin mukaan avainkysymys on, onko nykyinen tapa tehdä asioita edelleen mielekäs. Hänen mukaansa ensin pitää määritellä opetuksen tavoite, sitten vasta malli ja muoto.

Ubani pitää uskonnonopetuksen keskeisenä tavoitteena tuottaa uskontolukutaitoa ja yleissivistystä katsomuksiin liittyen. Ubani selittää uskontolukutaidon syvänä ymmärryksenä, joka on yhteydessä koko länsimaiseen sivistysajatteluun. Uskontolukutaito yhdistää opetetun tiedon moraaliin ja opastaa meitä toimimaan oikein. Ubanin mukaan teologinen osaaminen tuottaa ymmärrystä uskonnoista. Kun uskonnontunnilla käsitellään erilaisia sisältöjä, oppilas pystyy pohtimaan näitä omalle kohdalleen. Kehittyessään oppilas kykenee asemoimaan itsensä suhteessa katsomuksiin. Koulun tehtävä ei hänen mukaansa ole tuottaa uskonnollista vakaumusta, mutta uskonnon opiskelu auttaa jäsentämään ja käsittelemään omaa maailmankatsomusta.

Martin Ubani luottaa koulujemme uskonnonopettajiin, pedagogisiin käytänteisiin ja opetuksen tasoon erityisesti evankelis-luterilaisessa uskonnonopetuksessa, jonka parhaiten tuntee. Hänen mukaansa uskonnonopettajat ovat valveutuneita, kun puhutaan esimerkiksi katsomuksellisesti erilaisista ryhmistä tai vaikeista eettisistä kysymyksistä. Ubani näkee uskonnonopetuksen nykymallin etuna ennen kaikkea enemmistön laadukkaan katsomusopetuksen. Nykymallin haaste on Ubanin mukaan yhdenvertaisuuden toteutuminen. Hän kysyy,miten voisimme taata kaikille yhteisen yleissivistyksen, sillä kouluissamme on lapsia, jotka eivät osallistu ollenkaan koulun katsomusopetukseen.

Julkisessa uskonnonopetuskeskustelussa on tartuttu oppilaiden jakamiseen eri tunneille. Yhteistä katsomusainetta on perusteltu erityisesti dialogin tarpeella – jotta eri taustoista tulevat lapset ja nuoret oppisivat toistensa katsomuksista ja voisivat jakaa ajatuksia turvallisessa ympäristössä. Tämä perustelu oppiaineen uudistukselle ei erityisesti saa tukea asiantuntijahaastateltavilta.

Ortodoksisen kirkon kasvatusasiain koordinaattorin työstä kesällä eläkkeelle jäänyt Sirpa Okulov kannattaa uskonnonopetuksen nykymallia ja romuttamisen sijaan lähtisi kehittämään sitä. Hänen mukaansa nykyjärjestelmä takaa lapsille ja nuorille hyvää ja asiallista opetusta ammattitaitoisten opettajien johdolla. Okulovin mukaan ei voida luottaa siihen, että kaikki saavat kotona sellaista oman uskontonsa mukaista opetusta, jota koulu tarjoaa.

Okulov pitää oman uskonnon opetusta tärkeänä, jotta keskustelua eri ryhmien välillä voi ylipäänsä syntyä. Hän toteaa, ettei keskustelu etene kovin pitkälle, mikäli pohjatiedot uskonnosta ovat heikot. Okulov kertoo, ettäortodoksisessa uskonnonopetuksessa kouluopetuksen merkitys oppilaiden osaamiselle on huomattu viime aikoina käytännössä. Suomen kouluissa ortodoksisen uskonnon tunneille on tullut ukrainalaisia, jotka eivät ole aiemmin opiskelleet uskontoa oppiaineena. Okulovin mukaan tämä näkyy oppilaissa, jotka tuntevat ortodoksiset tavat ja perinteet, mutta tiedollinen osaaminen puuttuu. Koti voi opettaa perinteitä, mutta koulun uskonnonopetuksen tehtävä on tarjota tietoa, jotta toivottu dialogi olisi mahdollista.

Okulov haluaa kyseenalaistaa uskontotunteihin jämähtäneen dialogikeskustelun ja kysyy, onko uskonnontunti tosiaan ainoa paikka koulussa, jossa voidaan keskustella yhdessä ja käydä uskontoon liittyvää dialogia. Myös Martin Ubanin mukaan nykymalli mahdollistaa dialogin eikä siis dialogiataitojen takia uskonnonopetuksen mallia tarvitse automaattisesti muuttaa. Ubani pitää alkeellisena ajatusta, jonka mukaan dialogi rakennetaan vasta esimerkiksi kristityn ja muslimin kohdatessa. Hänen mukaansa opetussuunnitelma tiedostaa, että esimerkiksi evankelis-luterilaiseen uskonnonopetukseen osallistuvilla on erilaisia kantoja ja taustoja ja sama koskee pienryhmäuskontoja.

Sirpa Okulovilla on vankka kokemus vähemmistöuskonnon opetuksesta. Okulovin mukaan oman uskonnon opetuksen merkitys on vähemmistöuskonnoille paljon tuntimääräänsä suurempi. Samalla, kun oman uskonnon opettaja opettaa yleissivistävää oppiainetta, hän peilaa oppilaan omasta uskonnosta käsin siihen, mitä suomalaisessa kulttuurissa tapahtuu ja miten muissa uskonnoissa toimitaan.

Okulov toteaa, että monien muiden uskontojen tavoin ortodoksisuudessa uskonto näkyy ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Oman uskonnon opettaja onkin Okulovin kokemuksen mukaan kulttuuritulkki. Omalle uskonnonopettajalle saatetaan tuoda sellaisiakin asioita, jotka muuten kuuluisivat luokanvalvojalle tai luokanopettajalle, sillä lapset ajattelevat oman uskonnon opettajan saman kulttuurin edustajana ymmärtävän paremmin. Okulov on kohdannut tätä erityisesti maahanmuuttajataustaisten oppilaiden kanssa. Hänen mukaansa oman uskonnon opettaminen maahanmuuttajalapsille tukee kotoutumista.

Pietari Hannikaisen mukaan kansainvälisesti vertaillen suomalaisen katsomusopetuksen vahvuus on vähemmistöuskontojen huomiointi. Hän näkee, että oikeus omaan opetukseen julkisessa koulussa on samalla tunnustuksen antamista eri ryhmille. Kääntöpuolella ovat resurssihaasteet, jotka johtavat opettajien ja oppikirjojen puuttumiseen tai siihen, että tunnit järjestetään eri koulussa kuin missä oppilas opiskelee ja vasta kouluajan jälkeen. Resurssien järjestämistä eri tavoin eri ryhmille voidaan pitää eriarvoistavana. Myös Sirpa Okulov kertoo, että välillä resurssihaasteiden takaa on löytynytkin asenneongelmia vähemmistöuskonnon opetusta kohtaan.

Opetus- ja kulttuuriministeriö teetti vuosina 2021–2022 selvityksen katsomusaineiden opetuksen nykytilasta ja mahdollisista uudistamistarpeista koskien perusopetusta ja toista astetta. Selvityksen perusteella Opetushallitus asetti katsomusaineiden uudistamista koskevan kehittämisryhmän vuosille 2022–2024. Työryhmän tehtävänä on tuottaa ehdotuksia toimenpiteistä, joilla katsomusaineita voitaisiin uudistaa.

Työryhmään on pyritty kokoamaan laajasti katsomusaineiden opetuksen asiantuntemusta, jotta mahdollisimman monet aiheeseen liittyvät näkökulmat tulisivat huomioiduksi. Ryhmässä mukana on Opetushallituksen sekä opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijoita, yliopistojen, opettaja- ja opiskelijajärjestöjen, rehtorien, koulutuksen järjestäjien sekä uskonnollisten yhteisöjen edustajia, Vapaa-ajattelijoiden liitto sekä Ylioppilastutkintolautakunta, yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto ja opetusalan eettinen neuvottelukunta.

Martin Ubani ja Sirpa Okulov ovat molemmat kehittämistyöryhmän jäseniä. Okulov katsoo edustavansa ryhmässä vähemmistöuskonnon näkökulmaa ja kertoo pitävänsä esillä näkemystä, että nykymallissa on kehittämismahdollisuuksia. Ubani näkee edustavansa yliopistoyhteisöä ja katsomusaineiden didaktiikkaa. Hän pyrkii muistuttamaan ryhmää siitä, että kouluopetus on lähtökohtaisesti tiedeperustaista, jolloin teologian ja uskontotieteen rooli on olennainen, kun mietitään, miten uskontoja ja muita katsomuksia tulee käsitellä.

Katsomusaineiden uudistamisen monimutkaisesta tiestä kaikilla haastateltavilla on yhteinen näkemys. Toisin kuin muut oppiaineet, uskonnonopetus on sidottu moniin lakeihin: perusopetuslaki, lukiolaki jauskonnonvapauslaki. Okulov nostaa esiin myös lasten oikeudet. Lakien lisäksi kokonaan uuden oppiaineen muodostamisessa eteen tulevat kysymykset esimerkiksi opetussuunnitelmasta, opettajien uudelleenkouluttamisesta ja oppikirjauudistuksista.

Sirpa Okulovin mukaan uudistuskeskustelussa kysymyksiä on toistaiseksi enemmän kuin vastauksia. Kuka määrittelisi uuden oppiaineen opetussuunnitelman ja sen sisällöt? Kuka sitä opettaisi? Entä mistä rahat uudistuksen vaatimiin toimenpiteisiin löytyisivät? Okulov pohtii myös, mitä uskonnon sisällöistä jäisi jäljelle, jos vain yhden vuosiviikkotunnin verran opetettavasta oppiaineesta tehdään vielä kaikille ryhmille yhteinen. Hänarvelee, että tällaisessa yhteisessä aineessa menetettäisiin uskonnon syvällinen ja tunteisiin vetoava aspekti. Okulovin mukaan parempi vaihtoehto olisikin nykymallin kehittäminen niin, että mahdollistettaisiin eri opetusryhmien yhteisiä osioita.

Okulov esittää, että yhteisissä osioissa keskusteluun tulisi ottaa jokin yhteinen ja oikeasti uskontoon liittyvä aihe. Esimerkiksi hän kertoo Itävallan kouluvierailultaan tunnin, jossa katoliset ja muslimit keskustelivat yhdessä Jumalan käsitteestä. Hänen mukaansa suomalaisessa katsomusainekeskustelussa ehdotukset yhteiseen osioon liittyen ovat toistaiseksi olleet lähinnä uskontoa sivuavia yleisiä aiheita. Ennen uudistuksia tuleekin tarkoin miettiä, mikä yhteisopetuksen ajatus on.

Myös Pietari Hannikaisen mukaan kokonaan yhteisen oppiaineen kehittämisen sijaan kannattaisi kokeillaosittaista integroimista. Tämä mahdollistaisi sekä oman katsomuksellisen taustan ja perinteen tuntemisen että dialogin eri ryhmien välillä. Hannikainen näkee nykymallissa kehittämismahdollisuuksia, mutta myös kehittämistarpeita, joista suurin on resurssikysymys. Hannikaisen mukaan julkisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle jää resurssiongelma: kun nykyisessäkään mallissa ei tahdo löytyä resursseja ongelmien korjaamiseen, esimerkiksi koskien pienryhmäuskontojen opetuksen järjestämistä, mallin vaihtaminen integroituun malliin ei itsessään ratkaise ongelmia. Jos katsomusaineita lähdetään uudistamaan, resursseja tulee antaa tarpeeksi sekä oppiaineen kehittämiseen että opettajien koulutukseen.

Ubaninkin mukaan uudistuksen iso kysymys on, ollaanko siihen valmiita laittamaan niin paljon resursseja, että laadukas opetus säilyy. Ubani arvioi, että uuden opetussuunnitelman täysimääräiseen toteutumiseen menee noin 25 vuotta. Ensimmäisessä vaiheessa luodaan uusi opetussuunnitelma. Sitä alkaa opettaa opettaja, joka on saanut koulutuksensa vanhalla mallilla. Vasta, kun ensimmäiset uuden opetussuunnitelman mukaan koulutetut oppilaat kasvavat aikuisiksi ja heistä tulee opettajia, alkavat tulevat oppilaat saada kokonaan uudistuksen mukaista opetusta. Ubani kysyykin, olemmeko valmiita siihen, että mahdollisen uudistuksen myötä opetuksen taso tulee vaihtelemaan pitkänkin aikaa ennen vakiintumista.

Martin Ubani toivoo, että koulun katsomusopetuksesta ja sen muutoksista puhuttaessa voisimme luottaa toisiimme ja siihen, että jokaisen pyrkimyksenä on lapsen ja kasvun hyvä. Eri tahoilla voi olla pitkä historia eri kannoilla olemisesta ja jokaisella on oma perusteltu mielipiteensä, mutta yhteiskunnassa joudumme elämään yhdessä. Siksi meidän tulee pyrkiä toimimaan avoimesti ja toista kuunnellen.

Kaikki haastateltavat painottavat, että lopulta kyse on poliittisesta päätöksestä. Paljosta puheesta huolimattapoliitikot eivät ole olleet erityisen halukkaita tarttumaan kalliiseen uudistushankkeeseen. Koulutuksen arviointikeskus on hiljattain tehnyt vuoden lopussa julkaistavan selvityksen, jossa on kysytty opettajien ja rehtorien katsomusopetukseen liittyviä kantoja ja eri opetusmuotojen toteuttamisen valmiuksia kouluissa. Haastateltavat kertovat odottavansa mielenkiinnolla raportin tuloksia.

Ubani arvelee, että mikäli poliittinen päätös viipyy, muutos uskonnonopetuksessa voi tulla myös suoraankentän kautta. Hän arvioi, että noin joka viidennessä koulussa on jo edes hieman kokeiltu katsomusaineiden yhdessä opiskelua.

Oli katsomusaineiden tulevaisuus mikä tahansa, viime kädessä kysymys on arvoista. Haastateltavat ovat yhtä mieltä siitä, että lisäresursseja tarvitaan, jotta oppiaine toisi kaikkien ulottuville laadukasta opetusta. Ubaninsanoin: jokaisen yhteiskunnan on kysyttävä itseltään, mitkä ovat meille niin tärkeitä asioita, että niihin on varaa.

Juttua on taustoitettu myös Evankelis-luterilaisen kirkon Koulu ja kirkko -verkkosivun, USKOT-foorumin sekä Opetushallituksen verkkosivujen avulla.

Artikkeli on julkaistu Oksa-lehdessä 2/2023